Oppimispäiväkirja 2.

Kaippa tätä nyt pitää yrittää kirjotella kerran kun on alottanutkin. Mitäköhän olisin oppinut näinä viimepäivinä...

No ainakin rupesin miettimään omia mielenkiinnonkohteitani. En erityisemmin haaveile lasten kanssa työskentelystä, mutta sitten katsoimme videon sokeasta vauvasta nimeltä Leo, ja rakastun täysin. Mikäköhän minua kiinnostaa jotenkin "vajavaisissa" ihmisissä. Vaikka vajavainen on täysin värä sana sille että jokin aisti puuttuu, sillä muut aistit ovat selkeästi kaksin-, ellei kolminkertaistuneet.
Minua ei kiinnosta tavalliset lapset. Sokeat, kuurot ja kehitysvammaiset kyllä. En tiedä tarkkaa syytä siihen, niin vain on.
Pidän kyllä kaikenlaisista lapsista kovasti, mutta en välttämättä itse haluaisi tehdä lasten parissa töitä elämäni loppuun saakka. Se varmaan johtuu siitä että haluan vielä joskus omiakin lapsia, ja luulen että niiden kanssa saan sitten olla ihan tarpeeksi, en tarvitse muiden lapsia. Mutta tuollaiset spesiaalit (se on hyvä sana!) lapset ja miksei aikuisetkin. Se on mun juttu.
Oon varmaan vähän erilainen nuori, yksi lähihoitajan ammattiin valmistunut tuttuni kauhisteli kun häntä oli pyydetty töihin vammaiskotiin, jossa on hyvin vaikeasti käyttäytyviä ihmisiä. Minä taas olisin aivan innoissani. Haluan haastetta, en ikinä haluaisi olla sairaalassa töissä. Toki arvostan sairaanhoitajia suunnattomasti, he tekevät todella, todella tärkeää työtä. Mutta itselleni haluan haastetta, pahin kuvitelmani olisi tässä työssä vaan käydä vähän pistämässä jotain töykeää ihmistä jolta on murtunut jalka eikä "mikään ole hyvin ja ruoka on pahaa blaablaa." Hyi. Olen enemmänkin sellainen että haluan oikeasti olla joku asiakkaalle. En vain valkoisissa vaatteissa ympäriinsäjuoseva nainen. Haluan päästä asiakkaiden pään sisälle ja oppia ymmärtämään heitä, ja saada vaikeatkin ihmiset luottamaan ja pitämään minusta, se on henkilökohtaisesti paras tunne.
Kerran olin kesätöissä  vahainkodissa, ja sain yhden tosikkopapan nauramaan, ja kaikki hoitajat kyselivät kahvitauolla että miten ihmeessä, he eivät ole nähneet ikinä papan nauravan, vaikka onkin ollut muutaman vuoden saman katon alla päivästä toiseen. Siitä tuli supermahtava olo. Se on tavoitteeni, saan ihmiset iloisiksi ja sanomaan "Et kyllä vaikuta yhtään ikäiseltäsi, kun käsittelet asiakasta noin ammattimaisesti" Jeees.


Tässä me meidän luokan nuoriso ;) Ja Emilia, joka on pian 19....vanhus.