Nomofobia

 Helsingin Sanomissa oli viimekuussa yleisönosastokirjoitus jonka oli kirjoittanut Helsinkiläinen lukiolaistyttö Inka. Äidinkielen opettajamme antoi tehtäväksi kirjoittaa vastineen tähän kirjoitukseen.
Inka miettii kirjoituksessaan pitäisikö yhteiskunnan alkaa tarjoamaan apua nuorten parissa kasvavaan riippuvuuteen.


Nomofobia (no mobile phobia) on yleistynyt älypuhelimien myötä. Se tarkoittaa sitä, ettei henkilö voi olla rentoutunut ilman puhelintaan kokoajan lähettyvillä. Puhelinta räplätään ruokapöydässä, töissä, koulussa, nukkumaan mennessä, heti aamulla herätessä, vessassa ja muissa arkipäivän toimissa.
Itse ainakin tunnistin itseni tästä tekstistä vahvasti, enkä ole varma pitäisikö minun huolestua siitä. Puhelimeni käyttö ei tunnu minusta itsestäni liialliselta, mutta kun asia kerrotaan tällä tavalla, se alkaa mietityttämään.EN kuitenkaan usko että puhelimenkäyttö hankaloittaa tai huonontaa elämääni kovinkaan paljon. Pystyn kyllä viettämään oikeasti aikaa ystävien kanssa ja onnistun kanssakäymiseen kasvotusten aivan hyvin.
Mutta jos puhelin unohtuu aamulla kotiin, ja tiedän saavani sen käsiini vasta illalla, olen aika levoton ainakin aamupäivän ajan. Totun kyllä nopeasti puhelimen poissaoloon ja unohdan koko jutun.

                            

Mielestäni yhteiskunnan ei tarvitse järjestää suuria hätätoimia tämän asian takia. Tietenkin jotain on hyvä tehdä. Ei sinänsä olisi pahitteeksi jos koulussa ei oikeasti saisi käyttää puhelinta tunnilla. Luokan ovella olisi vaikka jonkinlainen kori mihin jättää puhelimensa tunnin ajaksi. Oppiminen onnistuu paremmin ja kaikille suotaisiin jonkinlainen työrauha.
Myös nuorisokeskuksissa voisi olla ohjelmaa johon kuuluisi kännyköiden kiinni laittaminen. Nuoret houkuteltaisiin tekemään jotain oikeasti hauskaa, jotta unohtaisivat facebookin ja instagramin edes hetkeksi.

Mielestäni myös osasyynä tähän ilmiöön on se että jo pienet lapset saavat älypuhelimet. Niiden ostoa pitäisi yrittää viivästyttää.